KAIKOURA
Matka Kaikouraan kulki lähellä eteläsaaren itärannikkoa ja tarjosi meille upeita näkymiä. Aina välillä tie kulki aivan turkoosin meren varrella ja kivikkoinen ranta näytti ihanalta. Kivien lomasta saattoi myös bongata hylkeitä! Toisella puolella tietä kohosi vuoria. Kaikoura oli lämmin ja aurinkoinen, vaikka pelkäsimme eteläsaaren olevan paljon pohjoista kylmempi. Kiertelimme niemenkärkeä autolla ja
kävellen. Ranta oli kaunis ja paikka paikoin hylkeitä oli hyvinkin paljon, välillä piti pelätä ettei vaan vahingossa kävele niitä päin. Illalla majoituimme taas ilmaiselle alueelle, joka sijaitsi aivan meren rannassa. Illalliseksi kokkasimme parit bratwurstit ja nukahdimme aaltojen pauhuntaan. Aamulla aurinko ei enää niin paistanutkaan, joten oli onni, että näimme Kaikouran nimenomaan aurinkoisella säällä. Paikka nousi heti molempien lemppariksi.
HAMNER SPRINGS
Kaikourasta suuntasimme maanantaina etelämmäksi rannikolla, mutta otimme pienen kiertotien Hamner Springsiin, jossa sijaitsi kylpylä. Ulkoilmakylpylän kuumat mineraalialtaat lämmittivät koleasta säästä huolimatta. Ehkäpä saimme aidoista mineraalivesistä jotakin hyötyjä, ainakin olo tuntui reissun jälkeen hieman virkistyneemmältä.
AKAROA
Hamner Springsistä lähdimme ajamaan alaspäin Banks Peninsulalle ja Akaroan kylään. Matka
olikin paljon odotettua pidempi, sillä kartalla lyhyeltä näyttävä tie kiemurtelikin vuoristoa pitkin edestakaisin eikä kovin nopeasti pystynyt ajamaan. Pimeä ehti laskeutua, kun saavuimme seuraavalle leirintäalueelle. Pilkkopimeässä laitoimme pedin ja aloimme nukkumaan.
Aamulla vasta näimme, miltä rannalla sijaitseva alue oikeasti näytti. Harmaus muuttui aamulla sateeksi ja sumuksi. Ajaessamme Akaroaan emme nähneet mitään vuoristoteiden maisemia vaan pelkkää sankkaa vaaleaa sumua joka paikassa. Onneksi mutkaisilla teillä ei liikennettä ollut paljoakaan. Itse Akaroan kylä oli myös täyden harmauden ja sateen peitossa. Olisimme halunneet tutustua kauniiseen Akaroaan, jossa on edelleen nähtävillä vaikutteita Ranskasta. Rantabulevardilla oli croissanteja myyviä kahviloita ja monessa talossa liehuivat Ranskan liput. Tarkoituksenamme oli lähteä kävelyreitille niemenkärkeen, mutta jouduimme perumaan suunnitelmamme, sillä sumussa emme olisi nähneet montaakaan metriä kauemmaksi.
Hyvällä säällä paikassa voi nähdä jopa pikkupingviineitä! Nielimme harmimme ja lähdettiin hyvissä ajoin ajamaan taas etelämmäksi.
MOUNT COOK
Matka Uuden-Seelannin korkeimman vuoren juurelle kesti useamman tunnin. Varauduimme Banks Peninsulan jälkeen pahoihin vuoristoteihin, mutta matka olikin yllättävän tasainen ja helppo. Lähdimme vähän mieli mustana ajamaan, sillä olimme varmoja, että huonon sään takia ei vuorenhuippuja paljoakaan näkyisi. Jossain kohti matkaa pääsimme vuorien suojaan ja pilvet jäivät taakse. Eteemme aukesi kirkkaansininen taivas ja pikkuhiljaa valkoisia vuorenhuippuja alkoi ilmestyä horisonttiin. Suupielet nousivat kun ohitimme aivan turkoosina hohtavan järven, jonka takana nousivat lumihuippuiset vuoret. Pääsimme hyvissä ajoin perille Mount Cook villageen ja parkkeerasimme automme leirintäalueelle vuorten suojaan.
Olimme päättäneet kulkea yhden kolmen-neljän tunnin vaellusreitin lähelle itse Mount Cookin juurta, mutta päätimme jättää vaelluksen aamuun, ettei vaan aurinko ehtisi laskea. Keitimme taas omalla liedellä spagettia, mutta kaasu loppuikin ennen ruuan valmistumista. Pasta maistui nälkäisille kuitenkin myös hyvin al dentenä. Yö oli koko reissumme kylmin, ekaa kertaa kunnolla palelin autossa. Aamulla aurinko kuitenkin lämmitti aamulla ja lähdimme kirkkaassa säässä tallustelemaan kohti laaksoa nimeltä Hooker Valley, jota pidemmälle ei saanut ilman lupaa lainkaan mennä. Reitti oli välillä hieman hankala ja hyppelimme Nikeillämme kiveltä
kivelle virtaavassa purossa. Pian korkein huippu Mount Cook alkoi hallita maisemaa ja reitin päätepisteeltä maisemat olivat kertakaikkisen upeat. Kävelimme (ja hyppelimme) samaa reittiä takaisin ja vastaan tuli vielä meitäkin huonommin varustautuneita vaeltajia. Vastaan tuli varvastossut, korkokengät ja
jotkut aamutossujen näköiset.
Paluumatka pohjoissaarelle oli varattu perjantai-iltapäiväksi ja olimme jo monen sadan kilometrin päässä Pictonista. Päätimme lähteä takaisin kohti pohjoista, vaikka etelämmässäkin olisi vielä ollut paljon nähtävää. Vaelluksen jälkeen loppupäivä menikin ajaessa, nukkumaan päästiin aika myöhään. Sää vaihtui takaisin sateiseksi ja koleaksi melkein heti, kun poistuimme vuoristoalueelta.
NELSON & PICTON
Koleassa ja märässä säässä ei tehnyt lainkaan mieli oleskella pihalla, joten ajoimme Nelsonin kaupunkiin, jonka keskuskadulla pääsimme kävelemään katosten alla. Joimme pikkukaupungissa kupposet kahvia, ostimme muutamat ostokset ja pyörimme ympyrää. Haimme kiinalaista ruokaa ja söimme autossa sateen piiskatessa ikkunoita. Ajoimme vielä Pictoniin, jossa sää muuttui vielä hurjemmaksi, vähän taisi ukkostaakin.
Loppuilta kuluikin sisätiloissa. Leirintäalueen kuuma suihku ja iltatee kuitenkin lämmitti ja saimme hoidettua muutamat jutut koneella. Aamulla jouduimme lähtemään leirintäalueelta jo kymmeneltä (täällä on tällainen käytäntö ilmeisesti kaikkialla, myös hotelleissa), ja kulutimme aikaa autossa ja söimme aamupala/lounaan voileipien muodossa. Tyhjentyneen kaasupullon tilalle löytyi vihdoin paikallisesta rautakaupasta uusi.
Tällä hetkellä istutaan lautassa matkalla takaisin pohjoissaarelle Wellingtoniin. Suunnitelmat viimeisiksi 4 yöksi ovat edelleen melkolailla auki, mutta eiköhän niihinkin pian selvyyttä saada. Varmaa on, että monet uudet seikkailut odottavat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti